Mediassa on nykyään runsaasti erilaisia LiDAR-aiheisia uutisia – tänään sunnuntaina valtalehdessämme Helsingin sanomissa LiDARiin viitattiin peräti kaksi kertaa -tosin erilaisilla nimikkeillä.
Akronyymi LiDAR – Light detection and ranging – kätkee sisäänsä nipun erilaisia mittausalgoritmeja, jolle tyypillistä on aktiivisen mittaussäteen lähettäminen ja vastaanottaminen mittauksen aikana. Esimerkiksi kamerapohjaiset mittausmenetelmät ovat useimmiten passiivisia menetelmiä, koska ne käyttävät hyväksi ympäristön valaistusta kuten auringon valoa.
LiDAR-sanan lisäksi tekniikasta löytyy paljon tietoa termillä ”laser scanning”. Suomessa laserskannaus on puolestaan käännetty laserkeilaukseksi, vaikka käännöstä aikoinaan pohdittaessa sellaiset termit kuten laserluotaus ja lasertutka olivat kuuleman mukaan myös pohdinnassa. Me olemme päätyneet laserskannaus-sanaan – paitsi jos mittausalgoritmi kertoo muusta.
Hesarin artikkeleissa toimittaja oli käynyt Piilaaksossa – ehkä Helsingin pormestarin seurueessa – ja nähnyt siellä ihmeitä mukaanlukien Google/Waymon katuja kartoittavat ajoneuvot. Kaduilla hyörivät ”lasertutkat” ovat kirjoittajalle merkki kilpailusta robottiautoilun maailmanherruudesta ja positiivisesti kartoitusmenetelmää ei sentään julisteta uudeksi ja ihmeelliseksi.
Toisessa artikkelissa on käännetty tyypillinen viraalisti leviävä nykytiedeuutinen selvittämättä lainkaan taustoja. Tutkimusryhmä hamuaa mainetta ja julkisuutta ”uusilla ja mullistavilla menetelmillä ja löydöillä”, mutta taustat tietäen löydön voi asettaa pitkään jatkumoon myös Keski- ja Etelä-Amerikan tutkimusten osalta. Kokoavasta artikkelista kiinnostunut lukija voi helposti löytyy muita saman alueen laserskannaukseen perustuvia löytöjä ja muilla alueilla tutkimus on myös ajallisesti vanhempaa. Se siitä uudesta ja mullistavasta tekniikasta siis.
Laserskannauksella ilmasta mitattua aineistoa mallinnettuna ja visualisoituna. Kuva: Wikimedia
Mainittakoon vielä, ensimmäiset kohu-kaukokartoituslöydöt Keski-Amerikasta lienevät Charles Lindberghin ja Anne Morrow Lindberghin jäljiltä vuodesta 1929 alkaen. Ne tehtiin passiivisella kameratekniikalla, jolloin metsien siimekseen kasvillisuuden alle ei siis pystytä tunkeutumaan. Mutta jo se mitä näkyi, oli aikoinaan uutta. Lindberghien kuvauksiin ja kalustoon voi tutustua esimerkiksi täällä.
Mitä päivän lehdestä opimme? Se mikä on toisille käytössä oleva menetelmä, onkin toisten mielestä jotain uutta. Ilmasta tehtävän laserskannauksen suhteen on varsin masentavaa, että toimittajilla ei ole aikaa tehdä edes 30 sekunnin tarkastusta ja havaita, että vaikkapa vain Suomessa Maanmittauslaitos on mitannut tätä maata LiDARilla jo 2008 alkaen. Eikä se ollut edes tekniikan uranuurtaja Suomessa – se kunnia taitaa kuulua jo edesmenneelle Tielaitokselle 1990-luvun puolivälistä alkaen.
Kuinka moni suomalainen tietää Helsinki – Turku -moottoritietä ajaessaan, että sen osuuksia suunniteltiin helikopterista mitattujen laserskannausaineistojojen pohjalle 1990-luvulla? Kyseessä oli maailmanlaajuisesti tarkastellen pioneerityö ja menetelmäkehitys, jolle kartoitusalan yritykset ja ohjelmistoyritykset kuten Terrasolid rakensivat vientituotteen.
Eivätkä suomalaiset arkeologitkaan ole ihan takapajuisia, sillä Metsähallituksen suuri valtion metsien kulttuuriperinnön kartoitusprojekti hyödynsi noita edellamainittuja Maanmittauslaitoksen aineistoja ja nyt myös arkeologian harrastajat tekevät samoin. Avointen ilmalaserskannausaineistojen aktiivisin harrastuskäyttö lienee kuitenkin suunnistuspiireissä – sehän on maanmittarien perinteinen urheilulaji.
