Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on hiljan julkaissut Risto Linturin, Osmo Kuusin ja Toni Ahlqvistin selvityksen ”Suomen sata uutta mahdollisuutta: radikaalit teknologiset ratkaisut”.
Listalta löytyy paljon 3D:tä, mutta mittausalalta katsottuna mielenkiintoisimpana 20 tärkeimmän mahdollisuuden joukossa on ympäristön reaaliaikainen 3D-mallinnus. Sitä kuvataan tällaisella ingressillä:
Kartoittajat ovat tehneet ympäristöstämme 3D-mallin. Laboratorio-olosuhteissa
nelikopterit kykenevät jo mallintamaan sisätilat. Uudet 3D-kamerat ja laserkeilaimet,
kehittyvät algoritmit ja kasvava prosessointiteho tekevät mahdolliseksi tuottaa ympäristön
3D-mallin reaaliaikaisesti. Tämä kyky on olennainen robottien liikkuessa autonomisesti
ympäristössään, jotta ne tunnistaisivat sijaintinsa ympäristössä ja lisäksi ympäristössä
liikkuvat muut objektit sekä muutokset aiempaan malliin. Koneiden kyky liikkua
luonnollisessa ympäristössä ja tunnistaa sen objekteja avaa hyvin runsaan joukon sovellusmahdollisuuksia.
Kirjoittajien tulevaisuusanalyysissä ei ole moittimista, sillä kehitys vie juuri tähän suuntaan – reaaliaikaisuus alkaa tosin olla vaatimus jo monessa paikassa jo nyt. Seuraavaksi voikin hyvin kysyä,miten reaaliaikaisuus määritellään sillä esimerkiksi tri Johannes Riegl ei pidä alle sekunnin viiveellä toimivaa mittausjärjestelmää reaaliaikaisena…Tällaisia mittausjärjestelmiä on toteutettu esimerkiksi Rieglin skannereita käyttäen.
Mielenkiintoista on kirjoittajien arvio alan osaamisperustasta Suomesta, sillä heidän mielestään osaamista on. Arvio ei todennäköisesti tarkoita järjestelmien rakentamistaitoja, vaikka jokapoika/tyttö voi kyllä rakentaa PrimeSensen tekniikkaan pohjautuvan 3D-kuvantamisjärjestelmän. Raja tulee kuitenkin nopeasti vastaan esimerkiksi tarkkuuskysymyksissä, joka ei ole robotiikan ykköskysymyksiä. Tarkkuus on nimenomaan geodesian ja mittausalan ihmisten intohimo, sillä datan käytttävyys eri tilanteissa ja sovelluksissa on tarkkuudesta kiinni.
Puhuttaessa puhtaammin mittaustekniikasta listalta löytyy myös halvan Lidarin kehittäminen:
Lidar tarkoittaa teknologiaa, jossa laser-valo ohjataan kohteeseen, mitataan
heijastus ja lasketaan sen perusteella kohteen sijainti. Sijainti suhteessa mittaajaan saadaan
selville nopeasti ja tarkasti. Järjestelmät voivat käyttää yhtä tai useampaa eri aallonpituutta.
Käytetty aallonpituus määrää, minkälaisia kohteita järjestelmä havaitsee. Teknologiaa
on aiemmin käytetty lähinnä kartoituksessa ja vaativissa teknisissä mittaustehtävissä,
mutta teknologian halventuessa sille avautuu käyttöalueita 3D-kuvantamisessa,
liikkeiden ja sijainnin tunnistamisessa, robottien, kuten nelikopterien ja itse liikkuvien
autojen ohjauksessa.
Tällä alalla osaamisen arvioidaan Suomessa olevan jo vähäistä ja näinhän se tosiaan on: eihän meillä ole minkäänlaisten lidar-laitteiden kehittämisestä sellaista osaamista, jolle voisi rakentaa halvan sensorin rakentamisen. Vaikka soveltamisalueita nähdään tällaiselle laitteelle paljon, niin kirjoittajien mielessä tuntuu liikkuvan eniten autojen itsenäinen navigointi.
Kolmantena tähän ryppääseen voi lisätä kohdan ”Kappaleiden helppo 3D-kuvantaminen”, jonka osaamisperusta arvioidaan Suomessa myös vähäiseksi.
Katsotaan miten näiden mahdollisuuksien käy tulevaisuudessa Suomessa. Ehkäpä Juha Hyypän johtama Suomen Akatemian uusi laserskannauksen huippututkimusyksikkö auttaa jatkossa alan kehitystä Suomessa ja laajentaa kapeaa osaamispohjaamme. Tutkimuksesta tieto pitäisi vaan saada myös nopeasti koulutukseen.
Laajemmin ajateltuna ala tarvitsisi Markus Pessan kaltaisen valovoimaisen vetäjän; Pessa loi ryhmineen Tampereelle optoelektroniikan tutkimuskeskuksen, joka huippututkimuksen lisäksi on kiitettävästi tuottanut lasertekniikan spinoff-yrityksiä ja tehnyt omalla alallaan Tampereesta erään alan globaaleista keskuksista.
