Kesäaikaan uutisista – tai ainakin viihdyttävän sorttisista sellaisista – on perinteisesti huutava pula, joten lehtien palstoille ilmestyy kaikenlaisia jännittäviä tarinoita. Pari viikkoa sitten maailmalla levisi tieto, jonka mukaan Hondurasista on löydetty konkistadori Hernán Cortésin mainitsema legendaarinen kaupunki, Ciudad Blanca, ja mikä parasta, löytö tehtiin ilmalaserskannauksista. Oooh, inkat ja mayat ovat aina kiinnostava jutun aihe…
Kun uutista hiukan kaivelee, niin törmää jälleen siihen tosiasiaan, että arkeologiaa käytetään usein viihteenä sekä poliittisena aseena, tutkijoiden/tutkimusinstituuttien välisestä kilpailusta nyt puhumattakaan. Tällä kertaa, huolimatta tutkimusryhmän varovaisesta asenteesta, paikallislehdistö ja poliitikot alkoivat rummuttaa löytöä, jota luonnollisesti pidetään 21. vuosisadan suurimpana.
Mikä uutisoinnissa meni pieleen? Ensiksi, Ciudad Blanca on nykyteorian mukaan ilmeisesti pelkkää kansantarua (no, tarujen takana on usein hitunen faktaakin). Toiseksi, monet skannausaineistosta löydetyt kohteet tunnetaan jo ennestään ja kolmanneksi, uusia mahdollisia kohteita ei ole vielä edes käyty tarkistamassa paikan päällä. Näistä ja muutamasta muustakin tapauksen häiritsevästä yksityiskohdasta kirjoitetaan perusteellisesti täällä. Skannausaineistossa ei siis lue kissankokoisin kirjaimin muinaisjäännöksen nimeä tai ikää…
Hyvin harvassa maassa kaukokartoituksen keinoin löydetty kohdetta voidaan suoraan pitää muinaisjäännöksenä, vaan potentiaaliset paikat on tarkastettava paikan päällä. Tällöin tutkitaan esimerkiksi onko kohde ihmisen toiminnan jäännös, geologiaa, eläinten aiheuttamaa yms. Jos kyseessä on ihmisen toiminnan tulos, niin etsitään sekä ajoittavia että kohteen luonnetta valaisevia tekijöitä, jotta voidaan päätellä täyttyvätkö muinaisjäännöksen kriteerit. Hassua kyllä Englannissa kohteessa tehtäviä tutkimuksia ei välttämättä tarvita, jos löytö on tehty jo sadan vuoden ajan harjoitetulla ilmakuva-arkeologian metodeilla. Toivottavasti mitkään tehostamis- ja säästötoimenpiteet eivät johda samanlaiseen käytäntöön meillä!
Sinänsä ilmalaserskannaus kuuluu nykyään ehdottomasti moderniin arkeologiseen työkalupakkiin. Suomessa arkeologiaa pidetään varsin humanistisenä tieteenalana, jota mediassa esitellään tyypillisesti pullasudilla puuhasteluna. Ihmisen menneen toiminnan tutkiminen on aina osa ihmistieteitä, mutta ihmisen jättämiä jälkiä pitää analysoida myös muilla keinoilla. Tyypillisesti menetelmien käyttöä rajoittaa rahoitus ja osaaminen, mutta kyllä Suomessa yritystä on. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna arkeologinen tutkimus on laaja-alaista: eri alojen tekniikkaa hyödynnetään poikkitieteellisesti paljon ja luonnontieteelliset analyysit ovat luonnollinen ja välttämätön osa nykytutkimusta. Tämä näkyi hyvin hiljattain esitetyssä saksalaisessa televisiodokumentissä, jossa tutkittiin roomalaisen taistelukentän jäänteitä Harzhornissa.
Jos ilmalaserskannauksen käytöstä arkeologisessa tutkimuksessa haluaa lukea enemmän, niin kehotan tutustumaan tämän jutun kirjoittajan oppi-isän, Wienin yliopiston professori Michael Doneuksen tutkimuksiin. Hän on tällä hetkellä alan johtava auktoriteetti, joka on perehtynyt monipuolisesti laserskannaukseen, kuvantamiseen (fotogrammetriasta hän aikoinaan lähti liikkeelle) ja geofyysisiin prospektointimenetelmiin. Näistä menetelmistä halutaan saada vielä enemmän irti Itävallan akatemian rahoittamassa arkeologisen prospektoinnin Ludwig Bolzmann-instituutissa, jonka varajohtajana Doneus toimii. Ilmalaserskannauksen käyttö ei suinkaan rajoitu prospektointiin ja kartoittamiseen, vaan siinä on potentiaalia esimerkiksi monitorointiin, kohteiden hoidon tarpeisiin ja luonnollisesti visualisointiin. Arkeologisesti tarkasteltuna pistepilvien käyttö on vielä lapsenkengissä, joten kehittämisessä riittää työtä.
Doneuksen ajattelutapaa hallitsee perinteinen tieteellinen kriittisyys, johon voi tutustua vaikkapa lukemalla hänen yhteenvetonsa ilmalaserskannauksen hyödyistä ja ongelma-alueista. Hyödyt ovat selkeästi suuremmat kuin tämänhetkiset ongelmat, varsinkin metsäisillä alueilla, mutta lähdekritiikkiä ei pidä koskaan unohtaa. Doneus vaatii aineistojen käyttäjiltä paljon: on perehdyttävä tarkkaan laserskannausaineiston tuottaneeseen laitteistoon, georeferointiin, filtteröintiin ja visualisointiin, jotta tutkimuksen lopputulos olisi oikeasti hyödyllinen. Sama pätee yleisesti kaikkeen poikkitieteelliseen tutkimukseen: ei tilastotieteitä, genetiikkaa yms. voi hyödyntää aidosti, jollei perehdy tarkoin niiden problematiikkaan. Esimerkkinä tästä oma kokemukseni Laihialta: ilmalaserskannausaineistoon syntyy esimerkiksi helposti keinotekoisia artefaktoja kaistojen reunoille: (Skogens kulturarv i Kvarkenregionen)
Painanteita Laihian pelloilla? Ei suinkaan, vaan aineistossa olevia keinotekoisia artefaktoja. Skogens kulturarv i Kvarkenregionen (SKAIK)
Doneus ei luonnollisesti ole ainoa tekijä alalla, vaan mielenkiintoista ja uraauurtavaa tutkimusta tehdään myös muualla. Meitä lähempänä ja enemmän suoria yhtymäkohtia suomalaiseen arkeologiaan tarjoaa norjalainen NIKU-instituutti, jossa mm. Ole Risbol on jo useiden vuosien ajan kehittänyt ilmalaserkeilausaineistojen käyttöä. Doneuksen tavoin hänkään ei tyydy vain kohteiden löytämiseen, vaan sen ohella menetelmän kehittämiseen. Risbolin tutkimusryhmissä on tutkittu esimerkiksi tulkitsijan vaikutusta kohteiden löytymiseen – arkeologinen ilmakuvien/skannausaineistojen tulkinta on opittu taito, ei synnynnäinen ominaisuus – ja viimeksi pistetiheyden (pistettä/m2) vaikutusta kohteiden näkymiseen. Pistetiheys vaihtelee metsätyypin mukaan, joten siinä mielessä norjalaisutkimukset ovat hyödyllisiä Suomessa.
Meillä Suomessa Maanmittauslaitoksen tarjoama ilmalaserskannausaineisto tarjoaa alustavan aineiston myös arkeologiseen prospektointiin ja se on helppo tapa lähteä tutustumaan pistepilvien maailmaan. Aineiston harvuuden ja suodatustavan huomioon ottaen – aineisto tehdään korkeusmallin tuotantoa varten – sen hyödyt jäävät kuitenkin vain alustaviksi resoluution loppuessa kesken, kun ei meillä kauheasti pyramideja ole. Lisäksi suodatuksen päämäärästä johtuen monet arkeologiset pienet yksityiskohdat ovat kadonneet. Toki tervahautoja ja vastaavia kohteita aineistosta jo löytyy. MML:n pistepilviaineiston käytössä yksi lähtökohta voisi pikemminkin olla geomorfologinen analyysi. Maan pinnan muotojen avulla etsitään ihmisen toiminnalle geologisesti ja yleensäkin maantieteellisesti suotuisat alueet, koska tällaisilla alueilla ihminen tyypillisesti puuhailee.
Myös epäsuotuisille alueille kannattaa kurkistaa, sillä elämisen ehdot ovat vetäneet ihmisiä kaikenlaisiin ympäristöihin jo tuhansia vuosia. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa kaivannaisteollisuus, joka on tuonut hyvinvointia ja rikkauksia jo pitkään, mutta kaivokset sijaitsevat siellä missä mineraalia/malmia/kiveä on. Toisaalta kaivostoiminna jäljet näkyvät elinympäristössämme yhtä lailla pitkään, kuten tämän hetken ajankohtaisissa keskusteluissa tulee hyvin ilmi. Kuinkahan hyvin Suomen eriaikaista kaivostoimintaa ja sen ympäristö- ja väestövaikutuksia on loppujen lopuksi kartoitettu? Nyt voisi olla ajankohtaista päivittää tietomme modernien menetelmien avulla, kuten muuallakin Euroopassa tehdään. Näin myös YVA-menettelyyn saataisiin näin lisää tietoa pitkäaikaisvaikutuksista.
Ilmasta skannatuista pistepiviaineistoista löytyvät vain kooltaan tarpeeksi suuret kohteet sekä luonnollisesti vain sellaiset, jotka ovat säilyneet reliefina maan pinnassa. Tämän ulkopuolelle jää luonnollisesti paljon muuta löydettävää, mutta suuria alueita läpi käytäessä pistepilvet ovat erinomainen, työtä nopeuttava lähtökohta, jonka avulla myös muita aineistoja voi georeferoida. Nopeus tosin syntyy vasta kokemuksesta, joten on turha olettaa aloittelijan pääsevän huippusuoritukseen. Jos meillä joskus halutaan päästä tästä harjoitteluvaiheesta pois, kannattaa hakea rahoitusta parempilaatuisten eli tiheämpien ja täyden aallonmuodon sisältävien aineistojen hankkimiseen. Tällöin tuloksetkin tarkentuvat.