Tänä aamuna kahvia roiskahti aamutakille Hesaria lukiessani – olin niin hämmästynyt – ja artikkelista inspiroituneena päätin vihdoin kirjoittaa tämän kirjoituksen ortokuvista.

Hesarin artikkeli käsittelee palkanlaskurobotteja – näemmä suuria tuoteuutuuksia suomalaisessa taloushallinnossa. Vai ovatko ne oikeasti uutuuksia? Jutussa kerrotut yksityiskohdat ovat nimittäin olleet jo peruskauraa vuosikausia osassa suomalaisia yrityksiä, mutta nyt lukemani perusteella turkulainen esimerkkiyritys on siis ilmeisesti lähtenyt jälkijunassa modernisoimaan pääosin käsityöhön perustunutta palkanlaskujärjestelmäänsä. Normaalit nykyrutiinit esitellään nyt ”robotin” muodossa. Jätän lukijan vastuulle selvittää miten ”robotti” on määritelty ja miten se eroaa esimerkiksi keskenään juttelevistä järjestelmistä ja ihan normaalista yöllä ajettavista tietokoneen ohjelmoiduista massa-ajoista, joilla on taloushallinnon puolella saavutettu artikkelin kuvaama lopputulos (= tehokkuus ja työvoiman vähentäminen) jo pitkään. Robotiikka on vaan supertrendikäs aihepiiri!

Tällaiset ”tuoteuutuudet” toimivat hyvänä aasinsiltana jo pitkään pohdiskellemani aihepiirille – nimittäin kuvamittauksen renessanssille. Suurin osa aihepiirin uusista toimijoista ei nimittäin tunne alan menneisyyttä, vaan kaikki esitellään uutuutena. Luulin aluksi, että taustalla on jonkinmoinen markkinointiajatus, mutta ihmisten kanssa juteltuani selviää taustalla oleva silkka tietämättömyys. Siksi esimerkiksi ohjelmisto- ja laitevalmistajien markkinointiviesti menee läpi ”totuutena”. Mietittäessä pitkän tähtäimen kehitystä ei tällaisilla tuotteiden ”uudelleenlämmityksillä” päästä teknisesti tai tehokkuudessakaan välttämättä eteenpäin. Hienoa jos joku oikeasti pääsee parempaan lopputulokseen henkilökohtaisessa työssään.

Kuvamittauksen renessanssin on pääosin aiheuttanut ihan aiheellisesti uudet laskenta-algoritmit, laskentatehon kasvaminen ja tietokonenäkemisen kehittyminen sekä sen vaikutus perinteiseen fotogrammetriaan. Koska kuluttajatason digikamera on halpa mittausinstrumentti, ei ihmekään, että suosio on kasvanut suuresti 1990-luvulta alkaen eri aloilla. Noina aikoina perinteisessä kuvamittauksessa oli jo ajat sitten päädytty ongelmiin, joista osasta ei ole päästy eroon vielä renessanssinkaan myötä. Siksi sen ajan maanmittausalan ammattilaisten keskuudessa laserkeilaus sai aikaan suuren innostuksen, sillä jopa alkuvaiheen laitteilla tuotut aineistot toivat suuria tehokkuus- ja tarkkuuseroja verrattuna kuviin perustuneisiin tuotantoprosesseihin.

Nyt erityisesti lennokkikuvauksen myötä kuvista mittaaminen on jälleen ollut kovassa nousussa jo vuosikausia ja sen myötä ”vanhoja” ystäviemme kuten esimerkiksi ortokuvia esitellään jonkinmoisina uutuuksina. Ortokuvien pitkästä taipaleesta inspiroituneena juttelin aihepiiristä muutaman pitkän linjan ammattilaisten sekä Aalto-yliopiston professori Henrik Haggrenin kanssa. Miten ortokuvia on Suomessa tehty ja käytetty pitkällä aikavälillä?

Lähdemme liikkeelle aikaudesta ennen ortokuvia, jolloin karttoja tehtiin ilmakuvista kuvamosaiikkeihin tai oikaistuihin kuvayhdelmiin pohjautuen. Tämä tekniikka alkoi kehittymään voimakkaasti 1920-30 -luvuilta alkaen ja tuotantoon tarvittiin monimutkainen laitekokonaisuus sekä taitavat käyttäjät. 30-luvun lopussa Suomessa oltiin tällä alalla oikeasti maailman huipulla K. G. Löfströmin ja tykistokenraali V. P. Nenosen kehittämän tekniikan myötä, joka alkoi ilmakuvien tuottamisesta tietynlaisella kameratekniikalla – Zeiss Nenon mallilla 30. Tuotantotehokkuuteen ja nopeuteen tähtäävä menetelmä hämmästytti jopa alan johtavia pioneerejä eli saksalaisia, jotka eivät ihan heti tajunneet miksi suomalaiset ostivat tai pyysivät lahjoituksena menetelmään tarvittavia laitteita. Esimerkiksi Suomen ilmailumuseossa on nähtävillä Hitlerin Mannerheimille lahjoittama oikaisukone.

Varsinaisia ortokuvia, joista kameravirheet, kameran kallistumat sekä maaston todellinen muoto on huomioitu laskennassa alettiin tekniikan kehittyessä valmistaa 1960-luvulla. Suomessa tällaisen uuden analogisen ortokuvatekniikan pioneeri oli Insinööritoimisto Oy Kunnallistekniikka Ab (nyk. Finnmap), joka vuonna 1968 hankki ortoprojektorin. Varhainen tekniikka oli edelleenkin varsin hitaasti toimivaa, vaikka lopputuote olikin edeltäjiään parempilaatuinen. Ilmeisesti vähäisestä kysynnästä johtuen Kunnallistekniikka myi ortoprojektorinsa pois jo vuonna 1971. Varhaisella käyttöönotolla on omat riskinsä.

Finnmapin mainos vuodelta 1968. Kuvasta kiitos Henrik Haggrenille.

Suomessa ortokuvien varsinainen läpilyönti tapahtui 1970-luvun lopussa/1980-luvun alussa, kun Maanmittauslaitos päätti ryhtyä tekemään 1:5000 peruskarttaa digitaaliseen ortokuvatuotantoon pohjautuen. Tämän kehityksen tuloksena ortoilmakuvat ovat nykyään saatavissa suunnilleen koko Suomen alueesta ja ne ovat kaikkien käytettävissä ilmaiseksi.

Kuvauslennokkien ortokuvatuotanto on mullistava ainostaan siinä suhteessa, että nyt saadaan ajantasaista kuvamateriaalia pienemmin kustannuksin kun kyseessä on pienehkö kuvausala. Lisäksi matalalta ja hyvällä kameralla kuvattuna kuvien resoluutio on useimmiten erinomainen, mikä lisää myös kuvien tarkkuuspotentiaalia kunhan laskenta on luotettava. Mutta itse ortokuva ei siis ole uutuus, ei lähelläkään sitä, vaan pitkän kehitystyön tulos. Itse asiassa mikään muukaan lennokkikuvauksella saavutettava tyypillinen nykylopputuote ei ole uutuus vaan nimenomaan lopputuotteiden ja niiden käytön puolella suuri muutos antaa vielä odottaa itseään. Eri alojen käyttäjien prosesseja tuntuu olevan hidasta päivittää.

Vaikka monien mielestä historia on tylsää ja haittaa kehitystä, niin oman alansa kehityksen tunteminen auttaa arvioimaan uutuuksina esiteltyjen tuotteiden arvioimista ja asettamista perspektiiviin. Kannattaa myös huomata, että kehitys on ollut eri tahtista eri maissa ja kulttuuripiireissä, joten jossain päin maailmaa nykyisen kaltainen lennokkikuvaus on ihan oikeasti vallankumouksellinen muutos.