Maailma muuttuu ja kehittyy? Meiltä kysytään säännöllisin väliajoin pistepilvien käyttöä GIS- eli paikkatieto-ohjelmissa. No, nuo ilmalaserkeilausaineistot on sinne integroitu ja kun aineistoja harventaa tarpeeksi, kaikki sujuu suht’ hyvin. GIS-ympäristö ei kuitenkaan tue tiheiden pistepilvien käyttöä eli maalaserskannaus- sekä mobiiliskannausaneistoja. Lisäksi se aito 3D on edelleen ongelma. Kuilu tullee vaan kasvamaan, kun varsinkin mobiiliaineistojen käyttö yleistyy ja mittauksia tehdään päivässä kilometritolkulla eivätkä paikkatieoto-ohjelmistovalmistajat vastaa haasteeseen. Mallinnusohjelmistot kehittyvät ihan muulla saralla.
Mihin GIS-puolen kehitys on menossa? Sam Billingsley kertoo omia kokemuksiaan hauskassa blogissaan ja kiteyttää asian näin: ”I was trying to sell a fighter jet to guys using a horse and buggy”. Samalta tuntuu välillä itsestäkin eli suihkukonetta tässä ollaan myymässä hevoskuskille. Vaikka paikkatieto on tieteenhaarana syntynyt osana maanmittaustieteitä, niin kiinnostusta paikkatiedon sijainti- ja sisäiseen tarkkuuteen tuntuu olevan aina vaan vähemmän. Mittaustekniikoiden opettaminen on paikoin poistettu tai poistetaan koulutuksesta eikä aineistojen laatua enää osata arvioida. Itse olen nähnyt surutta yhdistettävän tarkkuudeltaan niin eri laatuisia aineistoja, että hiukset nousee pystyyn. Näistä aineistoista tehdään sitten maailmaa parantavia teorioita ja paradigmoja…
Paikkatiedon käyttäjien perinteinen lähtomateriaali on ilmakuvat, jolloin fotogrammetrian ja geodesian perusteet olisi myös hyvä hanskata. Saatavilla on näet hyvin erityyppistä ja tarkkuista materiaalia, perinteisten ilmakuvien lisäksi erilaiset miehittämättömistä ilma-aluksista kuten lennokeista kuvattuja aineistoja sekä tietysti satelliittikuvia. Ihan puhtaasti sensori- & kameratyypistä sekä prosessointitavasta riippuen aineiston epätarkkuus vaihtelee huomattavasti. Laserkeilauksen etu on mielestäni sisäinen homogeenisyys tarkkuuden suhteen, koska kuvapohjaisissa tuotteissa mittatarkkuus/mittakaava vaihtelee helposti mallin tai ortokuvan sisällä. Yleensä mitä kolmiulotteisempi kohde on, niin sitä paremmin laserkeilaus soveltuu sen mittaamiseen, vaikka tosiortokuva kilpaileekin tällä saralla. Fotogrammetria on kuitenkin vahvimmillaan tasaisissa pinnoissa ja reunojen määrittelyssä. Fotogrammetrikot luonnollisesti pystyvät tekemään vaativia kohteita, mutta oikeita osaajia alkaa Suomessa olla tosi vähän. Geometrisesti tarkkojen kuvamallinnuksien sijaan näemme usein tietokonenäköön perustuvien ohjelmien tuottamia tuotoksia, jotka näyttävät hienolta, mutta geometrisesti ovat pääosin silkkää höttöä sisältä.
Ei kai tähän voi muuta todeta lainata Ciceroa: Oi aikoja, oi tapoja…vai ehkä tämä onkin kehitystä?